sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

enää ei ole sanoja
pelkään etten muista kasvojasi

unohdanko laulut joita hyräilit
ja lapsuuden runot

välillä tulee niin kylmä
ikävä on

torstai 6. huhtikuuta 2017

oletko
oletko koskaan ollut
olen

miten voit nyt
voin

käytkö jossain keskustelemassa
en

syötkö
syön

juoksetko liikaa
en

diagnoosinumerot kirjoitettu muistiin
lääkitys päivitetty mielessä
vastattu kysymyksiin asiallisesti
kiitetty lääkäriä kädestäpitäen lähtiessä

ulkona vastaa iskee itku
helpotuksesta

maanantai 3. huhtikuuta 2017

älä kysy tänään kuka minä olen
kysy kuka niistä olen
kenen ääriviivat sinä näet
kenen suulla minä puhun
keho murtuu
ajatukset lepattaa
kohtaan yhden ja se olen minä
entä tuo toinen?

ääriviivaton värinä
en pysy kasassa
lepatan

lupaa huomenna tämän olevan ohi

torstai 30. maaliskuuta 2017

Miksi minä haluan jälleen julkaista kirjan?


Niinpä niin. Miksi? No en tiedä itsekään. Mutta jostain tulee ajatus ja kun löytyy toinen, joka saa jonkun toisen ajatuksen, mutta on yhtä nopealiikkeinen kuin minä niin huomaamme sopivamme tapaamista kahvilaan kymmenien sähköpostien ja whatsupviestien jälkeen. On syntymässä runokirja.

Kaisa ja minä. Kuva: Petra Hietanen

Runot ja runoilijuus minussa ei ole enää mennyt piiloon ja takaisin sinne jonnekin viime talven kirjamessujen jälkeen. Päinvastoin. Runot ovat osa arkea (esim. ruokatunteja) ja runot ovat osa ystävyyttä (olen tutustunut ihaniin runoilijoihin täällä kotiseudulla). Jännää. Ihan hirveän iso asia joskus ja nyt ihan selvää. Tottakai kirjoitan. Tottakai julkaisen. Pohdinko tällaisia joskus? No pohdin ja todella. Ja pitkään ja hartaasti.

Mutta niinhän siinä käy, että kun johonkin pääsee kiinni niin paluuta ei enää ole. Joten otetaan tarakalle mukaan (mikä ihana vertaus) toinen ja tehdään kirja yhdessä nyt kun Mediapinta sen mahdollistaa Suomi100 -hengessä.

Mikä meitä yhdistää? Minua ja Kaisaa siis. Tanssikoulu. Seurakunta. Kirjallisuus. Ja se, että olemme toteuttajia. Innostuvia. Innostavia?
Mikä meitä erottaa? Kaisa on kaupunkilainen ja moderni. Minä olen maalainen, nuorempi mutta meistä se, joka on lypsänyt lehmää enemmän.

Tästä kuulette vielä.






tiistai 21. maaliskuuta 2017

elämä jatkuu

joskus kliseet muuttuvat todeksi.
Kuolema herättää uuden elämän. Tai elämän tärkeimmät asiat kirkastuvat menetyksessä.
Jotain sellaista.

Tuo kuva kertokoon nyt julkisesti sen, että uutta kirjaa tehdään parhaillaan. Se on jotain muuta kuin edelliset. En tee sitä yksin, vaan yhdessä toisen kanssa. Ja kyllä, se sisältää runoja.

(nyt se on sanottu julkisesti, hih).


maanantai 13. helmikuuta 2017

tänä iltana kukaan ei saa kuolla
unessa kuilun reunalla
ei saa hätääntyä ei saa

minä haluan illan ilman itkua
lohduttavan unen ja joskus
aamun ilman ikävää